Laskettu aika ja muita raskausmyyttejä

Raskausviikko 41 ja vauva pysyttelee edelleen visusti vatsanahan väärällä puolella. Fyysinen olo on ihan siedettävä, paineita aiheuttavat lähinnä omat ja muiden odotukset. Tein virheen, kun kerroin ihmisille tarkan lasketun ajan. Jostain syystä se on jopa monien synnyttäneiden naisten mielestä kallioon hakattu viimeinen päiväys, jonka jälkeen venynyt raskaus on outoa, huolestuttavaa ja täytyy hoitaa loppuunsa keinolla millä hyvänsä.

Itsekin olin keltanokkana täysin tuudittautunut ajatukseen, että lapsi tulee viimeistään lasketun päivän kieppeillä. Vaikka tiesin, että normaali raskaus kestää 38-42 viikkoa, tuntuu silti epänormaalilta jäädä hännänhuipuksi, kun kaikki tutukin ovat jo omansa pullautelleet ennen aikojaan.

Asiaa ei yhtään auta, että tilannettaan joutuu ”selittelemään” päivittäin mm. kahdelle kaupan tädille. Joita en siis tunne lainkaan. Olen yhtäkkiä asemassa, jossa minun pitäisi tietää, miksi tässä kestää näin kauan, vaikka tutkijatkaan eivät edelleenkään tiedä synnytyksen aloittavan prosessin todellista kulkua. Minun pitäisi myös ravata rapuissa, hässiä, hieroa nännejä tai masturboida taukoamatta, saunoa, syödä ananasta sekä tulisia ruokia ja huuhtoa ne alas risiiniöljyllä, siivota omat ja naapurien nurkat, käydä vyöhyketerapiassa, akupunktiossa ja hankkia voodoonukke, jota tökkiä kuumalla neulalla haaroväliin. Olen kokeillut edellä mainituista aika montaa ja voin kertoa, että ne eivät toimi!!! Ymmärrättehän, jos toimiva kikka synnytyksen käynnistymiseen olisi kehitetty, kaikki synnyttäisivät päivälleen silloin kun heille sopii.

Kukaan ei tietenkään ilkeyttään kysele vointia, tilanteiden kehittymistä tai anna vinkkejä. Onkin hieman eri asia kysellä vointia kuin tuputtaa kansanuskomuksiin perustuvia ”neuvoja”.

Huoli vauvan terveydestä ja omasta jaksamisesta ei parane, kun koko maailma toitottaa, että nyt on jo kiire!

Haluan sanoa sanasen raskauteen kuuluvista asioista, jotka eivät myöskään aina mene/toimi/ilmene suunnitelman mukaan. Näistä saattaa olla jotain pientä apua ensisynnyttäjälle, joka itsekin olen. Paras apu on kuitenkin ymmärtää ajoissa, että yksikään raskaus ei ole verrattavissa jonkun muun kokemuksiin.

Pahoinvointi – Tämä kuuluisin alkuraskauden oire; aamuinen tai jatkuva oksentelu, joka alkaa lähes heti kun hedelmöitys on tapahtunut ja kestää viikkotolkulla tai parhaassa tapauksessa koko raskauden ajan. Sisuksensa pihalle yökkäävä nainen paljastaa heti elokuvan alussa olevansa siunatussa tilassa. VÄÄRIN! Olen oksentanut viimeksi vuosia sitten ja silloinkin ihan muiden nesteiden kuin siemensellaisen väärästä annostuksesta. Alkuraskaudessa saattoi olla joskus aamulla ennen syömistä hiukan etova olo, mutta pahoinvoinnista en voi puhuakaan.

Oudot mieliteot – Jäätelöannokset suolakurkulla, karkkia keskiyöllä ja tapetit seinistä – raskaana oleva nainen voi himoita aivan mitä hyvänsä. Varmaan voikin. Omat ruokahimoni rajoittuvat normaalin roskaruuan ja hävyttömän sokerimäärän väliin. Sokeria en normitilassa juuri himoitse, joten sen syöminen on sitten kai oma ”erikoisuuteni”. ”Järjetön” tarkoittaa tapauksessani esimerkiksi munkkia ja suklaapatukkaa per päivä. Olen kuitenkin ymmärtänyt, että jollekin toiselle se tarkoittaa pussillista munkkeja ja paria suklaalevyä aamiaiseksi.

Lihominen – Vauvahan lihottaa väkisinkin, siis ainakin oheistuotteillaan ja omalla koollaan. Tämä on kuitenkin paras mahdollinen ”lihavuus”, joka poistuu maailman nopeimman painonpudotuksen ansiosta lähes kerralla. Äiti voi sitten lihottaa itseään esimerkiksi tuolla yllämainitulla ruokavaliolla. Oma painoni on noussut ”vain” noin 12 kilolla, vaikka syön ihan mitä mieli tekee. Neuvolan täti jaksaa aina sanoa, kuinka maltillista painonnousuni on. Ihanan vapauttavaa ja kannustavaa. Syön aina neuvolakäyntien jälkeen pullan ihan vain neuvolatädin mieliksi. Tykkään kovasti! Kroppa on kyllä kamalaa löllöä täynnä, kun en jaksa/viitsi liikkua. Liityn sitten aikanaan johonkin militanttiseen painonpudotusryhmään. Mahdollisesti, ehkä. Oikeasti toivon vain, että vauva toimii tuhisevana rasvaimulaitteena…

Raskauden seuranta – Elokuvissa raskaana oleva nainen ravaa lääkärillä ja ultraäänitutkimuksissa vähän väliä. Vauva kasvaa kerta kerralta suloisemmaksi mustavalkoisen monitorin näytöllä ja vilkuttaa välillä malttamattomille vanhemmille. Tirautetaan pari kyyneltä ja ollaan kiinnostuneita vauvan sukupuolesta. Kellekään ei edes juolahda mieleen, että vaavilla voisi olla vaikka kromosimihäiriö tai joku sairaus. Itse olen käynyt lääkärissä kaksi kertaa, toisen kerran aivan alkuvaiheessa ja toisen kerran jokunen viikko sitten. Molemmilla kerroilla lääkäri kuunteli pari sekuntia vauvan sydänääniä ja kaivoi hetken aikaa reppuani. En tullut käynneistä hullua hurskaammaksi. Ultrassa olen myös käynyt kaksi kertaa. Ensimmäisellä kerralla joskus viikolla 12 sain kuvia ihmeellisestä apinamaisesta oliosta, joka kellui vatsassani mahdollisesti ylösalaisin. Toisella kerralla, parinkymmenen viikon tienoilla, sain kuvia hiukan enemmän ihmismäisestä mutta luurankomaisen naaman omaavasta, melko isopäisestä pötkylästä. Olen täysin pimennossa, mitä sisälläni oikein kasvatan. Neuvolassa tulee ravattua useammin, varsinkin nyt näin ”yliaikaisena” tapauksena. Siellä keskustelemme lähinnä hemoglobiinistani, maltillisesta painonnousustani ja neuvolatädin hauskimmista lapsiasiakkaista. Neuvolatäti kuuntelee vauvan sydänääniä, punnitsee minut ihaillen maltillista painonnousani ja sitten ihailemme ja ihmettelemme molemmat todella matalaa verenpainettani, joka on vain kerran ylittänyt satasen. Neuvolakäynnit tekevät hyvää itsetunnolleni, koska täti saa minut aina tuntemaan itseni oppikirjamalliksi raskaana olevasta naisesta. Vauvan voinnista yleensä selviää vain, että sydän lyö ja napero kasvaa koko ajan. Kuitenkaan minkäänlaista kasvuarviota en ole edelleenkään saanut.

Hormonit – ”Raskaana oleva nainen on hermoheikko ja hullu lehmä.” Täysin tuntematon käsite. Olen seesteisempi kuin koskaan. Joskus tirautan kyyneleen surulliselle koiravideolle tai koskettavalle vauvavideolle, mutta en ole varma, tekisinkö niin normaalistikin. Tämän raskauden aikana on tullut koettua omassa lähipiirissä useampikin kriisi, mutta olen suhtautunut niihin yliluonnollisen rauhallisesti. Lähes robottimaisesti. Ehkä tämä on itseuojeluvaistoa. Joka tapauksessa, ihan kiva näin, mieskin tykkää.

Hehku – Raskaan oleva nainen hohkaa seesteisyyttä, onnea ja pyhimysmäistä kauneutta ja kaikki mihin hän koskee muuttuu pehmoleluiksi. Voipi olla. Olen saanut paljon kehuja freesistä ulkomuodostani. Itse en sitä peilistä erota kaiken turvotuksen, tummien silmänalusten, poskien helotuksen ja kulahtaneen kuivuneiden kutrien läpi. Olen kuitenkin kiitollinen ystäville, jotka jaksavat kauniisti kehua ja näin nostaa nuupahtanutta olotilaani hiukan paremmaksi.

Isi – Isejä on yhtä monta ja yhtä erilaisia kuin äitejäkin. Isi voi suhtautua raskauteen ihan kuinka vain. Oma ja jokunen lähipiirini kokemus viittaa siihen, että isillä kestää usein hieman kauemmin kasvaa ja totuttautua raskauteen. Isi kun ei ole raskaana, vaikka perhevalmennuksen tähtioppilaspariskunnat niin väittivätkin. Istuivat isin käsi äidin mahalla ja puhuivat, että ovat yhdessä raskaana. Melko yksipuolinen tiimityö, jossa vain toisen keho paiskii töitä yötä päivää ja toinen katselee lammasmaisen myötätuntoisesti vierestä. Isin odotus on erilainen kuin äidin, ja se on ihan ok. Meidän tuleva isi selkeästi heräsi raskauteen yhä tomerammin suoraan suhteessa vatsan kokoon. Tietynlainen hämmentynyt välinpitämättömyys on vaihtunut päinvastaiseen. Vatsa saa usein enemmän haleja, pusuja ja juttelua kuin äiti. On muuten yllättävän vaikea liikkua, kun tuleva isi yrittää pitää syntymätöntä vauvaansa sylissä lähes koko kotona olonsa ajan. Meidän isi tekee myös paljon tulevaisuudensuunnitelmia vauvan päänmenoksi, kun taas äiti keskittyy päivään kerrallaan kaiken tulevaisuudenkauhunsa keskellä.

Vaietut vaivat – Nämä ovat niitä ylläreitä, jotka itselleni tulivat täysin puskan takaa, kun pahoinvointi, hullut hormonit ja oudot ruokahimot olivat vieneet kaiken palstatilan:

– Vauvafoorumien kyttäys. Sinne ei halua mutta sieltä on vaikea pysyä poiskaan.  Useimmiten googlaus/tieto tosiaan lisää tuskaa. Olen kyllä saanut jotain apujakin muiden kokemuksista. Pään saa takuuvarmasti nettipalstolla sekaisin.

– Huoli. Jatkuva ja alati kasvava huoli vauvan hyvinvoinnista. Ilmeisesti vain pahenee kun tyyppi ulostautuu minusta. Monet eivät tätä ymmärrä ja moni pitää itsestäänselvyytenä, että vauvat syntyvät terveinä. Mitä lähemmäs loppua tullaan, sitä pahemmin vain pelkään ettei mikään ole itsestäänselvyys. Pelko on vakio, aiheet vain vaihtelevat. Huoleen liittyy myös pakonomainen liikelaskenta, joka pahenee loppua kohti. Joskus ärsyttää, miksi kaverit saavat panikoida parisuhteistaan, vanhenemisesta, työpaikoistaan yms. mutta hapettomassa tilassa, oman kehon sisällä ylösalaisin ja näkymättömissä kasvavan jälkeläisen tilasta ja terveydestä on liioittelua olla jatkuvasti huolissaan.

– Hengästyminen ja huono kunto. Jotkut lenkkeilevät ja paiskovat painoja koko raskauden ajan. Jotkut puolet siitä. Itse olen hengästyillyt ja ollut fyysisesti väsynyt niin kauan kuin nyt muistan. Myös vatsan koko ja lantioluiden löystyminen on tehnyt liikunnasta lähes mahdotonta jo kuukausia. Parempi kunto alun alkaenkin olisi saattanut auttaa asiaa. Mene ja tiedä. 8:lla ja 9:llä kuulla lenkkeilevät ovat silmissäni superihmisiä.

– Jatkuva pissaaminen on kuuluisa raskauden oire. Jatkuvaa voi olla myös se toinen asia. No, parempi kai varpusparvi pöntössä kuin puluparvi perseessä.

– Nukkumisen vaikeus. Vatsa on tiellä, vauva protestoi huonoja asentoja, vauva liikkuu liikaa, vauva liikkuu liian vähän, lonkat kiljuvat kivusta, unohdin googlata limatulpan normaalit värit, on nälkä, pelottaa, täytyy suunnitella kääntymistä jne jne.

Vatsan koko – Tuntuu isolta koko ajan. Silti sen kasvua kannustaa ja odottaa, koska on mukavampaa olla ”reilusti” raskaana kuin hölmösti hiukan turvonneen kupolin kantaja. Näin loppumetreillä vatsa painaa aivan perkeleesti, vähintään sen 3 -5 kiloa plus oheismateriaalit. Sängyssä kääntyminen on prosessi, joka vaatii voimia ja suunnitelmallisuutta. Mies kannustaa rohkaisevasti joka kerta, kun alan miettimään asennonvaihtoa sohvalla. Lähes kaikki liikkuminen maustuu ähkimisellä ja huokailulla. Aika tasan tarkkaan puolet ihmisistä, joita tapaan, ovat sitä mieltä että mahani on viikkoihin nähden todella pieni ja toinen puoli sitä mieltä että se on valtava. Oletan siis, että se on aika normaali. Muutenkin palaute kaikista raskauden oireista on yleensä aika tasan puolet ja puolet, myös tuon lasketun ajan suhteen.

Olen kuitenkin päässyt aika vähällä raskauteni aikana, tiedän että vaivat ovat olleet minimaalisia. Meitä on todellakin moneen junaan, eikä onneksi kenenkään vauva ole tainnut vielä jäädä pysyvästi asemalle.

Kiitos kaikille mukana elämisestä ja välittämisestä! Sallittakoon tällainen pieni purkautuminen poksahtamispisteessä olevalle :)