Kuvottavan köyhää suhtautumista

Hermo paloi hetkeksi kokonaan ja nyt on pakko päästellä paineita. Räkytän osaksi itseni, mutta myös monen läheiseni puolesta nyt kerrankin kunnolla.

Olen kiinnittänyt viime aikoina enemmän huomiota siihen kiistattomaan faktaan, että ahneus todella kasvaa syödessä. Tällä viikolla minulla on käyttörahaa ruokaan, lähes päivittäisiin julkisen liikenteen kuluihin ja muihin mahdollisiin menoihin parikymppiä. Kun mietin mitä joten kuten terveellistä ruokaa voisin syödä parilla eurolla päivässä ja luen samalla jopa mauttoman ahneita facebook-päivityksiä tai uutisia yksinhuoltajista, jotka ”kituuttavat” 3000 eurolla kuussa, näen punaista.

”Päivän pettymys – työsuhdeautoksi tuli sitten Skoda” tai ”Alkuvuoden kuukauden pituinen kaukomatka peruuntui siitä ja siitä syystä, hirvee homma löytää uusi kohde tilalle :'(”  Nämä ovat hiukan muunneltuja esimerkkejä some-päivityksistä, joita on tullut lähiaikoina vastaan. Tiedostan tasan tarkkaan, että ihmisten huolet ovat yksilöllisiä, kaikki on suhteellista ja että olen itsekin valittanut maailman naurettavimmista ongelmista. Kuitenkin. Taloustilanteen ollessa mitä on, yt-neuvotteluiden paukkuessa ja ihmisten toden teolla kamppaillessa elämästään on mautonta, lapsellisen likinäköistä ja pahoinvointia aiheuttavan pöyristyttävää, kuinka suurin osa ei ajattele lainkaan oman hyvinvointinsa ulkopuolelle. Sivuhuomautuksena on pakko lisätä, että freelancerin, minimipalkkaisen tai näiltä aloilta työttömän normitulotkaan eivät yllä lähellekään kuukausipalkkaisesta työstä ansiosidonnaiselle joutuvan ansioihin.

Missä ja milloin päätettiin, että some on kulissien ja pröystäilyn leikkikentä, jossa epäonnisilla ei ole sijaa?

Kaikkein uskomattominta on, että työttömyydestäkään ei saisi puhua julkisesti. Ihmiset sipisevät tyrmistyineinä: ”Herranjumala, se myöntää ettei pärjää. Se on seonnut!” Sen sijaan annetaan ymmärtää, että lujaa menee ja on kamala kiire. Tiedän työttömyyden kanssa kamppailevia ihmisiä, jotka viettävät kaiken aikansa facessa julistamassa hurjaa hoppuaan.

Vaikka kaikki kusisi, somessa retostellaan asioilla, joita ei ole. Eletään leikisti luksuselämää, ettei vaan kukaan saa tietää, kuinka huonosti menee. Poltetaan viimeiset rahat ja lainataan vaikka lisää, että saadaan napsittua kuvia skumpasta, uusista urheilureleistä ja notkuvista pöydistä. Ei perunasta, betonihelvetistä tai keskioluesta voi ottaa kuvia someen. Sehän on noloa. On niin helvetin noloa olla köyhä. Ihan tiedoksi vain: aivan yhtä paljon kuin valitus, ärsyttää myös herutus. Onko moraalisesti jotenkin parempi kalastella kehuja oman elämänsä hienouksista kuin kertoa että niitä ei ole? Eikö haastavassa elämäntilanteessa kärvistelevä tarvitse enemmän samaistuvia kokemuksia ja tsemppiä kuin Audin mallinsa vuosittain päivittävä pärjääjä?

Köyhyyden tai epäonnen julki tuominen on tuomittavaa ja alatyylistä. Järjettömässä pröystäilyssä ja snobbailussa ei katsota olevan mitään väärää tai mautonta. Soveliaita avautumisen aiheita ovat kinkkiset vaate- tai mööpelihankinnat, huono sää tai kellojen siirron aiheuttamat valtavat vaikeudet, rankat työviikot ja liikenteessä törttöilevien rasittavuus. On myös yleisesti aivan hyväksyttävää nauraa/halveksua ihmisten halvalla valmistettuja vaatteita, itse värjättyjä kuontaloita tai Tallinnasta tuotuja hääviinoja. Raja tuntuu kulkevan todellisissa tai vakavissa ongelmissa, niistä kertominen on sitten rahvaanomaista ja tökeröä.

Te jotka hyssyttelette ja kannustatte hiljaisuutta ja yksin kärsimistä, te olette se mikä on vialla tässä maassa. Tätä samaista hiljaisen hyväksynnän polkua ollaan hipsitty tähän pisteeseen; pidetään huoli vain omasta suusta ja perseestä, ei jaeta kokemuksia ja yritetä korjata asioita ennen kuin paska on jo osunut tuulettimeen. Ei myönnetä, että nyt meni pahasti vikaan, tehdääs jotain eri tavalla, on meitä hei muitakin. Ikävistä asioista puhuva on räksyttävä rakki, joka hiljennetään ignooraamalla tai jopa hylkäämällä. Erittäin suuri osa vapaista toimittajista elää köyhyysrajalla tai sen alapuolella. Hys hys, ei sitä saa sanoa! Kuka näistä asioista puhuu, jos ei toimittaja? Pitääkö epämukava aihe vaieta kuoliaaksi, koska joillekin tulee siitä kiusaantunut olo? Kun itse olen maininnut hiljaisista kausista, olen joskus jopa saanut avuliaita työtarjouksia.

Luuleeko joku vielä tässä maailmassa olevansa työttömyyden tai muun epäonnen ulottumattomissa? Vielä vajaa pari vuotta sitten meni ihan hyvin. Tiedostin alallani lähestyvät ongelmat, mutta en voinut asialle mitään. Pudotus kävi parin peräperää tömähtäneen takaiskun johdosta kuin saksilla leikaten. Media-ala on murroksessa, se tiedetään. Kyllästymiseen saakka. Asiaa eivät ainakaan auta alan ”seksikkyyden” vuoksi apajille punkevat, varsinaisen työnsä ohessa hommia harrastelevat tai eläkkeellä aikaansa kuluttavat, jotka polkevat hinnat naurettavalle tasolle ja suostuvat myymään vaikka munuaisensa, että saavat juttunsa lehteen.

Täysin kestämätön taloustilanne tuhoaa aika pitkälti koko elämän. On ihan turha runoilla rakkauden voimasta, asenteesta, ”ilmaisista ” liikuntamuodoista tai mistään muusta kliseestä, joita nämä kaikentietäjät eivät ole koskaan käytännössä kokeilleet.

Pieni selvennys, mitä köyhyys on: ei sitä, että tänä vuonna päästään vain yhdelle ulkomaanmatkalle tai joudutaan perumaan sekin. Se on sitä, että et pääse bussilla sovittuun tapaamiseen. Ei sitä, että syötte ulkona vain kerran kuussa. Se on sitä, että välillä kaurapuuro pursuaa korvista eikä sen kanssa ole maitoa. Jos viljelet sanontaa ”köyhällä ei ole varaa ostaa halpaa” et ole köyhää nähnytkään.

Rakkauden voima ruostuu melko tehokkaasti vanhoissa rytkyissä kulkevien, sohvalla tylsänä röhnöttävien ihmisten kesken, jotka eivät saa raskaan, alipalkatun työn tai työttömyyden vastapainoksi mitään iloa/piristystä/vaihtelua elämäänsä mistään. Jos ulkona kahvilla käyminen kaatuu kahvirahan puutteeseen ja kävelylle lähtö liian kylmiin ja pieniin vaatteisiin, loppuu monen mielikuvitus mahdollisten viikonloppuaktiviteettien suhteen siihen.

”Ilmaisesta” liikkunnasta puhuvat usein ihmiset, joilla on ehkä joskus ollut tiukkaa, mutta jotka eivät kuitenkaan tiedä köyhyydestä mitään. Kävelyllekin tarvitaan ehjät ulkoilukengät ja lämpimät vaatteet. Kotijumppaa voi toki jokainen harrastaa, jos siihen kykenee motivoitumaan masennuksensa keskellä. Raskaus tuo ihan omat haasteensa rahatta elämiseen terveellisen elämän paineineen, pieneksi jäävine vaatteineen ja vauvakamojen hankkimisineen. Huoli tulevaisuudesta murskaa välillä alleen. Kävelen kiitollisen niissä parissa äitiysvaatteessa, jotka olen ystäviltä saanut. Kun mitään ei saa tarpeeksi pitkään aikaan, kasvaa rahamäärän tarve jatkuvasti, sillä lopulta kaikki on vanhaa ja käyttökelvotonta. En silti häpeä, tämä on nyt mitä on.

Hyvin yleisiä supinoita onnekkaampien keskuudessa tuntuvat myös olevan ”Jos joutuisin tuohon tilanteeseen, ottaisin pahimmaksi aikaa minkä duunin vaan.” ”Miksi se ei mene vaikka kaupan kassalle tai siivoamaan?” Tähän en jaksa paljonkaan kommentoida. Jos leijut niin korkealla pilvilinnoissa, että luulet tässä taloustilanteessa kenenkään voivan vain mennä johonkin töihin tai ottavan jostain työn, olet jo järjen tavoittamattomissa. Omaa tilannettani ei minkäänlainen minimipalkkaduuni auttaisi, koska on mahdotonta hakea työtä tässä tilassa. On myös aloja, joissa työnteko jättää tekijänsä miinukselle. Esimerkiksi monissa pohjaan poljetuissa ja ulkomaisen työvoiman valtaamissa raksa-alan keikkahommissa ei enää makseta kilometrikorvauksia kuin verovähennyksinä, jolloin työntekoon menee enemmän rahaa kuin palkkaa tulee.

Suhteellisuuden jo mainitsinkin. On tietenkin helppo unohtaa, miten huonosti voi mennä, kun menee paremmin. Rahaa menee aina yhtä paljon kuin tulee, tämä on minullekin erittäin tuttua. Olin todella joviaali rahojeni kanssa, kun sitä jonkun verran oli. Tarjosin ulkona kavereille, joilla oli tiukempaa, pidin illanistujaisia, elätin puolisoita yms. Nyt kun moukari iski isolla kädellä, ovat illanistujaiset ohi.

Positiivinen puoli tässä katastrofissa on, että sellaisista jutuista ei jaksa välittää, joille ei mitään voi. Ihmiset panikoivat ebolasta, tyvikasvustaan, vanhaksi käyneestä sisutuksesta ja olemassaolon kriiseistä. Tällä hetkellä itseäni ei paljon hetkauta mikään muu kuin mitä syön huomenna. Tiedän, että sitten hetkauttaa, kun ongelman valtavuus pienenee. Pointti onkin, että tilannetajua kaivataan tässä maailmanajassa enemmän kuin ennen.

Tässä nyt oli yhden synkän hetken ajatuksia, yllättävän usein olen ihan sinut vaatimattoman elämäni kanssa. Teen kaikkeni kykyjeni, voimieni ja mielikuvitukseni rajoissa, että tilanne olisi joskus eri. Uskon, että se onkin. Tästä on vielä noustava, ja toivonkin, että kukkulan kuningattarena muistan myös heitä, joilla on vaikeaa.

Meitä on esimerkiksi media-alalla moni ”ryhtymässä” köyhäksi. Varautukaa valitukseen, mutta antakaa köyhän kitistä – se on ilmaista!